Sivuluettelo

16. syyskuuta 2017

Henna Siekkinen - Aatteen puolesta



Aatteen puolesta on imatralaissyntyisen, 42-vuotiaan Siekkisen esikoisromaani. Hän kirjoitti itsestään ulos sisintään hiertäneen ahdistuksen ja suvussa vaietun surun. Isoisoisän uhraus aatteen puolesta tuhosi hänen oman elämänsä ja jätti syvät traumat hänen vaimonsa ja tyttärensä elämään - aina nykypolville asti. Tämä uhraus ei ollut ainoa lajissaan, heitä oli tuhansia eri vuosikymmenillä, mutta tämä liikuttava ääni haudan ja rautaesiripun takaa on autenttisena meidän luettavissamme tänä päivänä.

Päähenkilö on vuonna 1901 syntynyt Siekkisen isoisoisä Matti, iloluontoinen, hiukan viinaan menevä, tansseista ja musiikista nauttiva karjalaismies. Pienesti viinapäissään hän iskee tansseissa silmänsä vasta 15-vuotiaaseen Mariaan. Se on suurta rakkautta ensi silmäyksellä. Nuoret seurustelevat kauan, päätyvät avioon ja Matti töihin Vuoksenniskan Harakan tehtaille. Syntyy tytär Kaisa.

Siekkinen valottaa 30-luvun yhteiskunnallisia tunnelmia hyvin. Maa on köyhä, maailmanlaajuinen lama vaikeuttaa elämänehtoja ja työnsaantia myös Suomessa. Sisällissodan haavat vuotavat. Punaisten tai vasemmistolaisittain ajattelevien on aivan mahdotonta saada töitä, sillä Lapuan liikkeen innoittamina työpaikoilla on laadittu mustat listat henkilöistä, joita ei saa palkata. Kommunistinen puolue toimii kiellettynä maan alla. Auvoisat kuvaukset ihanasta elämästä Venäjällä leviävät Punainen Karjala -lehdessä, ja monet punaiset ja kommunistit loikkaavat rajan yli parempaa elämää etsimään.

Punainen Matti on varovainen poliittisessa toiminnassan, mutta silti hänet vangitaan muutamaksi kuukaudeksi, veli Veikko loikkaa vaimoineen Venäjälle, kuten Haanpään Noitaympyrän Pate Teikka. Talvisodassa Matin Venäjän vakoojana toiminut ystävä Heikki järjestää sellaisen tilanteen, että Matin on pakko loikata myös. Hän pelkää nimittäin Suomen kenttäoikeutta ja ammutuksi tulemista.

Aluksi Matti pääsee Petroskoin radioon hyviin töihin, mutta parin vuoden kuluttua hänet vangitaan epäilyttävänä isänmaan petturina ja ulkomaisena vakoojana - niinkuin tuhannet muut suomalaiset kommunistit. Vainoharhaisuus ei tunne sääliä näitä hyväuskoisia suomalaisia, eikä muitakaan veljeskansoja kohtaan. Matti päätyy Dudinkaan Jenisein rannoille, Krasnojarskin aluepiiriin Pohjois-Siperiaan loppuiäkseen. Lukuisista viisumihakemuksista huolimatta lupaa palata Suomeen ei tule.

Siekkisen kirja on jaettu kolmeen osaan: ensimmäinen kertoo Matin ja hänen nuoren perheensä elämästä Vuoksenniskalla Imatralla, toinen osa käsittää puhtaaksi kirjoitetut, korjaamattomat kirjeet tyttärelleen Kaisalle ja kolmas kertoo miten sitten kävi Matille ja hänen veljelleen Veikolle. 

Siekkisen kerronta on hyvin asiallista ilman kaunokirjallisia koukeroita. Omakustanteeksi tämä oli erittäin hyvin oikoluettu ja lähes virheetöntä kieltä. Minua häiritsi ainoastaan suomelle epätyypillinen käänteinen sanajärjestys. Alkuosa eteni hiukan hitaasti, mutta kiinnosti minua, koska olen Imatralta kotoisin ja niin ollen Vuoksenniska on tuttu paikka. Matin kirjeet olivat minullekin tunteita herättävää luettavaa. Voin hyvin kuvitella Siekkisen tunnelmat kun hän sai lukea ne ensimmäisen kerran nuorena, vasta 15-vuotiaana. Veikin vuosikaudet ennen kuin hän sai kirjan valmiiseen muotoon, aihe oli raskas.

En ole lukenut Stalinin vainoista juurikaan, en myöskään Neuvostoliiton vankileireistä Stalinin kuoleman jälkeen. Sen tiedän että 20-30-luvuilla noin 15 000 suomalaista loikkasi Venäjälle ja noin puolet heistä menetti henkensä. Juuri nyt on saanut ensi-iltansa Antti Tuurin Ikitie -kirjaan pohjautuva elokuva, joka kertoo Lapuan liikkeen Venäjälle kyyditsemästä Jussi Ketolasta. Sotien jälkeisestä, vähän saman tyyppisestä kohtalosta kertoo Taisto Huuskosen Laps Suomen, jota en myöskään ole lukenut.

Tämä on hyvin traaginen tarina, jonka Siekkinen kertoi asiallisesti ja toteavasti. Tunsin suurta sympatiaa koko erilleen joutunutta perhettä kohtaan, jonka aate tuhosi. Posti kulki hitaasti, mutta Matin kirjeistä huokui ikuinen kaipuu, ikävä ja rakkaus vaimoaan Mariaa ja tytärtään Kaisaa kohtaan. Koska äiti Maria oli luonteeltaan hyvin sulkeutunut, Matti yritti sieltä tuhansien kilometrien takaa kasvattaa tytärtään ja luoda häneen elämänuskoa. Ymmärrän (tosin tietysti vain osittain) Kaisan ikävän läheistä isää kohtaan. Ymmärän myös vaimo Mariaa, joka vasta kymmenen vuoden jälkeen hävitti asunnosta miehensä vaatteet ja tavarat ja päätti jatkaa elämäänsä.

Kun tapani mukaan seikkailin netissä, löysin mm. tämän tuoreen Uuden Suomen jutun sekä tämän jutun suomalaisista kommunisteista talvisodassa tutustumisen arvoisine kirjalistoineen. Rankka ja vaiettu aihe, joka kosketti minua. En tiedä onko vastaavia kirjedokumentteja ylipäätään olemassa, mutta tämä tarina oli vaikuttava.

Kirjan kanteen skannattu autenttinen isoisoisä Matin kirje herättää kylmiä väreitä.

Muualla: Erkki Tuomioja, Lappeenrannan uutiset, Kirjailijan kotisivu

Henna Siekkinen
Aatteen puolesta
Omakustanne 2017
***
Lukukappale kirjailijalta - kiitos

2 kommenttia:

  1. Tämä on varmaankin pakko lukea, sillä olen enemmän faktoihin perustuvien tarinoiden ystävä kuin fiktion. Tosin etukäteen tiedossa oleva tarinan traagisuus hieman arveluttaa tarttumasta kirjaan syyssateilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on faktaan perustuva, mutta toki fiktiota on mukana. Nuo isoisoisän kirjeet olivat koskettavia. Surullista historiaa.

      Poista

Kiva kun kävit & kiitos kommentista!